Hiroshiman ydinkatastrofin 70-vuotispäivän alla julkaisen uusintana matkatarinani. Se on julkaistu alupenperin Yliopistolehdessä vuonna 2005. Itse matka tapahtui kirsikkapuiden kukinta-aikaan 1986, jolloin liftasin 20-vuotiaana eri puolilla Japania osana maailmanympärimatkaa.  

Heiluttelin laiskasti pahvikylttiä, johon olin raapustanut rauhanmerkin ja seuraavan määränpääni, Hiroshiman. Keski-ikäinen virkamiehen oloinen hymysuu pysäytti täyteen ahdetun autonsa ja astui pientareelle. Perheen vilkuttaessa auton sisältä mies pahoitteli kumarrellen, etten mahtuisi reppuni kanssa heidän kyytiinsä.

Mies oli halunnut pysähtyä, jotta voisi ojentaa minulle kaksin käsin yrityksensä logolla varustetun puhelinkortin ja rannekellon lahjaksi. ”Me japanilaiset pidämme muukalaisista, gaijineista.”

Seuraavana liftausristeykseeni autollaan saapuva herra Masubuchi tarjosi välittömästi yösijaa. ”Saat hyvän illallisen ja voit keskustella tyttäreni kanssa englanniksi. Aamulla vien sinut kohti päämäärääsi.”

Liftaamisen helppous tuntui välillä hämmentävältä. Muukalaisuuteni tuoma näennäinen arvonnousu hiveli silti mieltäni.

Olin jo tottunut siihen, että jos menin Japanissa itsekseni lounasaikaan istumaan mihin tahansa julkiseen tilaan, joku tuli yleensä pian kutsumaan syömään. Jos kutsua ei joskus kuulunut, ilmainen lounas löytyi yleensä lähimmästä valintamyymälästä.

Valintamyymälätemppu perustui sanaan oishi, herkullista. Sen harkitun spontaani toistaminen saattoi tehdä kaupassa käynnistä monipuolisen ja ravitsevan buffet-aterian. Maistiaispöytien takana kikattavat tuote-esittelijät tyrkyttivät äyriäispuikkoja, tofupallukoita ja Kirin-olutta enemmän kuin nälkäisinkään kulkuri olisi jaksanut ahmia.

Pari kuukautta aiemmin olin pitänyt öykkärinä leopardihousuista saksalaista, joka hoki taiwanilaisessa kapakassa, kuinka japanilaiset kohtelivat häntä jumalana. Nyt huomasin olevani pelottavan lähellä samaa johtopäätöstä.

Hiroshimassa suuntasin ensimmäiseksi Rauhanpuistoon. Kirsikat kukkivat hanami-juhlan kunniaksi, nurmikolla ilakoivat seurueet viittoilivat minua kilvan luokseen. Nuoret koululaiset haastattelivat ulkomaalaisia maailmanrauhan merkityksestä. Vieraanvaraisuus oli niin ylitsepursuavaa, että aloin miettiä, olisikohan atomipommissa ollut sittenkin jotain hyvää, koska se oli synnyttänyt näin ihanan kaupungin minua varten.

Myös Masubuchien kotona ruoka oli erittäin herkullista. Kun isä alkoi illallisen jälkeen katsoa baseballia televisiosta, tytär tenttasi minua Hanoi Rocksin jäsenten soolourista ja mäkihypyn pistelaskusäännöistä.

Kun istuin reppu täynnä uusia lahjoja herra Masubuchin autossa seuraavana aamuna, ajattelin häpeilemättömästi, että jos jossain pitäisi matkustaa kokonaan ilman rahaa, minä tekisin sen Japanissa.

Lähtiessämme matkaan vilkutin innokkaasti Masubuchien talon edustaa siivoaville filippiiniläisille siirtotyöläisille. Ihmettelin, kun he eivät vastanneet yhtä innokkaasti. Olimmehan jakamassa samaa kokemusta: vierailua muukalaisten paratiisissa.

Teivo Teivainen